sadun loppuko?

En olisi ensimmäiseksi uskonut itsestäni.. Kaikki puheet sinkkuuden ihanuudesta ja seurustelun typeryydestä kumuotuivat. ainakin omissa ajatuksissani. Mulla on ollu nyt 4 kertaa yhteensä saman pojan kanssa tälläista yhdenillan juttua, siis myös eilen. Sovittiin että nähtäisiin seuraavana päivänä kerranki selvin päin. Aamulla herään nauraen koko selvinpäin-näkemis idealle. Vaikka koko eilinen juttu olikin läppä, huonosellainen, tajusin jotain. Jotain mikä ei jätä minua rauhaan. Yhdeb sanan joka ei ole kuulunut sanavarastooni. Seurustelu. Haluan sitä, janoan sitä, mutta vain yhden ihmisen kanssa. Ihmisen jonka torjuin, koska pelkäsin. Pelkäsin sitoutumista, ja sitä että joku oikeasti tykkää minusta. naurettavaa. Annoinn unelmani valua pois. Ja nyt hän seurustelee. Ja tällä kertaa voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni, en ketään muuta. Siinä pojassa on kaikki. Kipinä, ulkonäkö, luonne ja persoona. Ihminen kenen kanssa voi tehdä mitä vaan, jutella, hölmöillä, kiukutella, olla surullinen, iloinen ja ennenkaikkea olla omaitsensä. En saa mielen rauhaa ennen kuin olen puhunut kyseisen ihmisen kanssa. Mutta tällä kertaa teen sen oikein, ajatttelen pitemmällle ja ajattelen muitakin kuin vain minua itseäni. Minulle sanottiin tänään jotain hyvin fiksua; Mun täytyy miettiä kymmenen tuhatta kertaa tämä asia läpi ennen kuin meen sanoon sille mitään, koska jos se jättää tyttöystävänsä mun takia en voi enään peräänty', pelissä on liikaa siinä vaiheessa. olis todella itsekästä pyytää poikaa eroamaan itsensä takia ja sitten vetää peli heti poikki. Minun täytyy olla varma. Joten..: Päätin että mietin tästä jouluun asti asiaa, jos olen vielä ihastunut ja yhtä varma tunteistani kuin olen nyt voin tehdä siirron. Mutta sekin täytyy tehdä varovasti. Heitän pallon pojalle. Esitän niin simppelin kysymyksen kuin "oletko onnellinen" ja pyydän häntä minun itseni ja kaikkien muiden takia vastaamaan täysin rehellisesti. sitten kysyn onko hän niin onnellinen kuin voisi olla. jos vastaus on kyllä, jätän asian siihen. Minua ei tarvita. Turhaa sotkea ja satuttaa jos ihminen on onnellinen. Kaikkea ei voi saada. Vaikka kuinka se sattuisi, aion pitää asian itselläni ja toimia kerran elämässäni oikein olemalla epäitsekäs ja ajattelemalla että ihanaa kun jotkut ovat löytäneet toisensa. Tiedän, ei kuullosta yhtään minulta. Mutta jos vastaus on toisenlainen, minun kannaltani oikeanlainen, suutelen häntä. Joltain kantilta katsottuna tämä satu saa kuitenkin onnelisen lopun. jatkuu.. yours truly a.y

pessimisti, minäkö?

En osaa mitään. Olen huono kaikessa mihin ryhdyn. Minua ei arvosteta, eikä myöskään tekemisiäni. Vatsaa löytyy liikaa, reidetkin voisi olla pienemmät. Olen rahaton. elämässä ei ole iloa. Seinät kaatuu päälle. Stressi. Uupumus. Väsymys. RIITTÄMÄTTÖMYYS. Nämä kaikki on älyttömiä kliseitä joita löytyy jokaisen omasta sanavarastosta, ainakin joinakin kausina. Kuten minulla nyt. Yritän kauheasti olla positiivinen ja iloinen, pärjätä ja olla kiinnostunut. Mutta pessimismi ja synkkämieli puskee aina taka-alalta esiin, eikä sitä pidättele mikään.Tälläkin hetkellä elämässäni on kaikki niin hyvin kuin voi olla, taino niin miten sen nyt ottaa. Olen tullut taas vaihteeksi tulokseen että haluan poikaystävän, sopiva ehdokaskin olisi jo tiedossa kunhan saisin ensin hänet kiinnostumaan minusta, olen kuintekin 100% varma ettei näin tule käymään. Huomatkaa; pessimismi. Olen jäljessä koulussa, en osaa mitään yhtä hyvin kuin muut. Kaikki muut tuntuvat oppivan kaiken tostanoin vaan mutta minä junnaan paikallani, Mutta todennäkösesti on jo liian myöhä mitään asioita oppia tai koska edes ehtisi. ei minusta tule parturi-kampaajaa. Tehkääpä sama huomio. En osaa tanssia, ääni paskana eikä mistäään tule mitään, muut ovat parempia näyttelemään. Teatterikorkeakoulun saan kyllä unohtaa tältä sekunnilta. Ei varasti enään tarvitse sanoa vaan luulen että tein pointtini selväksi. Miksi kaikki asiat on niin paljon helpompi ajatella negatiivisesti? Lievittääkö tämä ajattelu tapa tosiaan mahdollista pettymyksen ja itseinhon tunnetta epäonnistumisissa. Vai antaako tälläinen ajattelu tapa yhdistettynä epäonnistumiseen lisää pohjaa omalle huonouden tunteelle. Olen lähipäivinä tajunnut että vaikka kuinka ajttelen että elämä paskaa se ei muuta elämää parempaan suuntaan, vaan päin vastoin. se painaa sinua vielä syvemmällle omaan suohosi. Muttajos taas ajattelisi optimistisesti ja positiivisesti voisi elämän laatu samalla parantua ja yhtäkkiä huomata että omalla asenteella pääsee helvetin pitkälle. Nmittäin, asiahan on niin että; ei ne läskit lähde itseinholla ja säälillä. Ei se kunto nouse penkkiurheilulla.Poikaystävä ehdokkaat myöskin hirveän harvoin tulevat etsimään sinua kotioveltasi ja itsensä haukkuminen ja mollaaminen harvoin on tehnyt sinusta parempaa koulussa ja harrastuksessa. Tiedän nämä faktat, ja osaan myöntää ja nähdä itsessäni lukuisat virheet ja myöskin tiedän miten pitäisi toimia. Joten miksi en toimi? Olen lukuisat kerrat istunut sängyllä ja kirjoittanut blogia, aloittanut ideasta joka on päälimmäisenä mielessä ja antanut sanojen vain virrata sen enempää suunnittelematta, usein olen näinä kirjoitus kerroillani tehnyt matkoja itseeni ja löytänyt oivalluksia ja tunteita itsestäni jotka ovat aivan uusia. Blogin kirjoittaminen on avannut minulle mielettömästi minua itseäni mutta tekemistä kyllä riittää. Toivoisin että olen avannut ainakin joitain asioita ihmisille omien ajtusteni kautta. xxxx Kello on Paljon, ja taidan jatkaa tätä "oman elämäni parantamista" taas huomenna. Pitää vain muistaa että pohjalta on aina suunta vain ylöspäin, ainakin toivottavasti. yours truly me

D'you know what I mean

Tälläisinä päivinä sitä vaan pysähtyy miettimään onko omassa ajattelu tavassa oikeastaan mitään järkeä. Sydän ja järki samalla riitelee keskenään mutta ovat kuitenkin loppujen lopuksi yhteisymmärryksessä. Tunteet on solmussa eikä missään tunnu olevan yhtään järkeä. Minulla siis pitäisi olla kaiken järjen ja oman ajatuskulkuni mukaan höyhenen kevyt olo, mutta silti sydän tuntuu painavan rinnassa aivan kuin sen tilalle olisi asetettu tikittävä aikapommi jonka kohta poskiani pitkin valuvat kyyneleet laukaisevat. Eli kyllä, olen taas jälleen kerran yksin, sinkku, pariton, vain toinen puolikas joka ehkä haluaisi löytää itselleen sen puuttuvan varaosan. mutta miksi sitten ei? Päätin taas tehdä oman pääni mukaisen ratkaisun ja erosin aivan ihanasta pojasta..taas. No ratkaisu kuitenkin osottautuikin ihan hyväksi, nautin sinkkuelämästä, ei ketään kenelle ilmoitella itsestään, vapaus flirttailla muille pojille, vapaus tehdä mitä ikinä huvittaa ja ennen kaikkea velvollisuus jonkun ihmisen näkemisestä oli poissa. Vapauden tunne kyllä hälveni aika äkkiä ja sinkkuuden taika siinä mukana, kun tajusin ettei niitä poikia kenelle flirttailla ole tusina kaupalla, eikä sitä uutta kultaa löydä ihan seuraavan kulman takaa. Tilannetta ei ollenkaan helpottanut se että kaikki mun exät olivatkin löytäneet jo tyttöystävän,myös kaikki yhdenillan jutut ovat varattuja joita pidin aina huonoina poikaystävä vaihtoehtoina. Ja tilannetta ei tosiaan helpota asia, että mulla ei oo enään mitään oikeutta puuttua mun edellisen exän tekemisiin ja silti tunsin piston sydämessä kun kuulin että se oli käynyt painamassa yhtä kaupungin jakorasiaa. Eli oon yksin, jälleen. Ja nyt pitäisi siis olla kevyt olo! Mun päälle on varmastikkin asetettu joku kirous. Aina kun joku ihminen lähestyy, mä peräännyn. Juttelin eilen ihmisen kanssa joka on ollut kerran mulle tärkeä, mutta kenet jätin koska pelästyin tunteitani,pelästyin sitä läheisyyttä ja pelkäsin suhteen tuomaa palloa jalassani. Eilen kuitenkin tajusin minkälaisen aarteen olin kadottanut..Loppuelämäkseni. Minun on vaikea tajuta sitä tosiasiaa, että sillä välin kun minä torjun ihmisiltä pääsyn elämääni ja ja tunne tasolla jumitan paikallani ja ihastun yhä uudestaan ja uudestaan vanhoihin juttuihini muut liikuvat eteenpäin. Pojat jotka olivat hulluna minuun ja täsin ihastuneita ovat löytäneet nyt uuden, uuden ihastuksen kohteen enkä saa heitä enää pyöriteltävikseni. Mitä enemmän ihminen torjuu sitä enemmän hän vahingoittaa itseään ja tajuaa loppujen lopuksi päätyneensä yksin. Minun muka kuuluisi elää tätä elämää vain itselleni ja olla onnellinen, miksen sitten tee niin? eikö ihminen joskus voisi vaan antautua tuulen vietäväksi ja unohtaa estot, elämä on liian lyhyt pelleilyyn ja kyllä sitä aikaa riittää jaettavaksi myös muille. I am throwing it all away