D'you know what I mean

Tälläisinä päivinä sitä vaan pysähtyy miettimään onko omassa ajattelu tavassa oikeastaan mitään järkeä. Sydän ja järki samalla riitelee keskenään mutta ovat kuitenkin loppujen lopuksi yhteisymmärryksessä. Tunteet on solmussa eikä missään tunnu olevan yhtään järkeä. Minulla siis pitäisi olla kaiken järjen ja oman ajatuskulkuni mukaan höyhenen kevyt olo, mutta silti sydän tuntuu painavan rinnassa aivan kuin sen tilalle olisi asetettu tikittävä aikapommi jonka kohta poskiani pitkin valuvat kyyneleet laukaisevat. Eli kyllä, olen taas jälleen kerran yksin, sinkku, pariton, vain toinen puolikas joka ehkä haluaisi löytää itselleen sen puuttuvan varaosan. mutta miksi sitten ei? Päätin taas tehdä oman pääni mukaisen ratkaisun ja erosin aivan ihanasta pojasta..taas. No ratkaisu kuitenkin osottautuikin ihan hyväksi, nautin sinkkuelämästä, ei ketään kenelle ilmoitella itsestään, vapaus flirttailla muille pojille, vapaus tehdä mitä ikinä huvittaa ja ennen kaikkea velvollisuus jonkun ihmisen näkemisestä oli poissa. Vapauden tunne kyllä hälveni aika äkkiä ja sinkkuuden taika siinä mukana, kun tajusin ettei niitä poikia kenelle flirttailla ole tusina kaupalla, eikä sitä uutta kultaa löydä ihan seuraavan kulman takaa. Tilannetta ei ollenkaan helpottanut se että kaikki mun exät olivatkin löytäneet jo tyttöystävän,myös kaikki yhdenillan jutut ovat varattuja joita pidin aina huonoina poikaystävä vaihtoehtoina. Ja tilannetta ei tosiaan helpota asia, että mulla ei oo enään mitään oikeutta puuttua mun edellisen exän tekemisiin ja silti tunsin piston sydämessä kun kuulin että se oli käynyt painamassa yhtä kaupungin jakorasiaa. Eli oon yksin, jälleen. Ja nyt pitäisi siis olla kevyt olo! Mun päälle on varmastikkin asetettu joku kirous. Aina kun joku ihminen lähestyy, mä peräännyn. Juttelin eilen ihmisen kanssa joka on ollut kerran mulle tärkeä, mutta kenet jätin koska pelästyin tunteitani,pelästyin sitä läheisyyttä ja pelkäsin suhteen tuomaa palloa jalassani. Eilen kuitenkin tajusin minkälaisen aarteen olin kadottanut..Loppuelämäkseni. Minun on vaikea tajuta sitä tosiasiaa, että sillä välin kun minä torjun ihmisiltä pääsyn elämääni ja ja tunne tasolla jumitan paikallani ja ihastun yhä uudestaan ja uudestaan vanhoihin juttuihini muut liikuvat eteenpäin. Pojat jotka olivat hulluna minuun ja täsin ihastuneita ovat löytäneet nyt uuden, uuden ihastuksen kohteen enkä saa heitä enää pyöriteltävikseni. Mitä enemmän ihminen torjuu sitä enemmän hän vahingoittaa itseään ja tajuaa loppujen lopuksi päätyneensä yksin. Minun muka kuuluisi elää tätä elämää vain itselleni ja olla onnellinen, miksen sitten tee niin? eikö ihminen joskus voisi vaan antautua tuulen vietäväksi ja unohtaa estot, elämä on liian lyhyt pelleilyyn ja kyllä sitä aikaa riittää jaettavaksi myös muille. I am throwing it all away